Olen viimeaikoina ripustellut mitä kummallisimpia esirippuja suojaamaan rikkinäistä olotilaani.Milloin olen kirjoittanut hautausmaakävelystä,milloin Afrikasta tai puusta pudonneesta omenasta tai siitä miltä tähdet oikein tuoksuvat.Nyt heitän kaikki pois ja astun itse esiin.
  Olen siis sisältä rikki.En lähde kirjoittamaan syitä,sillä olen jo lähestulkoon päässyt pystyasentoon maassa konttaamisesta.Ihmissuhteistahan tämä jälleen sai alkunsa ja vyöryi sitten eteenpäin kuin lumipallo.Sulloi alleen kaiken.Nyt alkaa olla valoa tunnelin päässä.
  Jonkinasteisen sokkitilan kävin lävitse.Tuntuu etten omista sydäntä lainkaan.Täytyy opetella uudelleen tuntemaan ystävyyttä,rakkautta ja muita tunteita.Tällä hetkellä olen kuin tyhjä hernekeittopurkki.Kylmä,peltinen,tunteeton ja hukassa.Yksin oman elämänsä sisällä.
  Keitin riisipuuroa turvallisuusyistä.Terävä halusi ommella ristipistoja,joten hain vintistä vanhat tarvikkeeni.Laatikossa oli monta keskeneräistä työtä.Katselin niitä kuin en olisi koskaan aikaisemmin nähnytkään.Otin yhden käteeni ja aloin ommella siihen jatkoa.Tuntui hyvältä.Jotain pientä,mutta samalla niin suurta,joka voimallisesti vei minua sinne,missä sain olla vain yksin.Pisto pistolta pääsin eräänlaiseen turvalliseen,euforiseen tilaan.Rauhoituin,rentouduin.
  Olen ollut kuin viulunkieli.Suuttunut ja tuhahdellut,suurennellut pienet asiat kiinanmuuria korkeammaksi.Samalla olen pelännyt itseäni,sillä reaktioni ovat olleet itselleni yllättäviä.
  Luulen,että olen kulkemassa taas yhden syklin yli elämässäni.Siirryn seuraavaan.Rajakohdassa uusi ja vanha ovat päällekkäin kuin kaksi persoonallisuutta,toinen tulee väistymään ja toinen hallitsemaan.Ne kättelevät hetken ja kohta kaikki on taas ennallaan.Tähän olen tottunut.Ylä- ja alamäkeen.
  Olen varannut risteilyn.Lähden hiukan tuulettamaan ajatuksiani ja syömään hyvin.Nukun.Sitten katselen jälleen,miten uusi syklini asettuu arkipäivään.