Tänään kirjoitan ensimmäisen kerran sinulle Ikivalkeana.Siitä on pitkä aika kun istuimme kaikki pyöreän pöydän ritareina kuuntelemassa meitä viisaamman luentoa kirjoittamisesta.Tuolloin vaelsimme loputtomilta tuntuneiden otsikoiden,ohjeiden,pilkkujen ja pisteiden seassa.Tunsimme yhteenkuuluvuutta johonkin.Osasimme kaikki kirjoittaa.Sitten kaikki hajosi. 
  Olemme tulleet pisteesen,jossa jätämme kaikki kauas taaksemme.Uuden julkaisujärjestelmän,tietämättömät johtajat ja sekalaisen seurakunnan toisilleen tuntemattomia kirjoittajia.Se mikä meillä oli,ei ole enää heillä.Me olimme perhe.Meille kaikki oli rakasta,kotiseutua,ystäviä,yhteenkuuluvuutta.Ja hyvä pulla kahvin kera kerran kuussa. 
  Se intohimo jäi kytemään.Jossakin syvällä sydänkallion sisällä sykkii vimmatusti halu kirjoittaa.Halu olla jotakin ja kuitenkin halu olla poissa siitä jostain.Kirjoitan rakkaudesta,yhteenkuuluvuuden tunteesta ja kaipuusta vanhaan.Kirjoitan sinusta,liekistäni,joka sytyttää minut kirjoittamaan. 
  Minä kiitän sinua Obeesia siitä,että ihan huomaamattasi esittelit minulle uuden maailman.Veit salaa tai tarkoituksella sinne,missä voisit puhaltaa minun sammuneen liekkini uuteen roihuun.Sinä teit sen,minä palan.Minä kirjoitan jälleen.